• Kirkkomv
  • kirkko
  • omenat
  • kuoro
  • kirkkosis
  • kirkvirasto
  • hauta
  • rippi
  • kellot
  • askola

060518 Rukoussunnuntai

Ihminen on kummallinen. Se huutaa pimeään, kohti näkymätöntä, ja uskoo, että joku näkymättömissä oleva kuulee huudon.

Niin on ollut tuhansien vuosien ajan. Edes tieteellinen tieto ei ole kyennyt sulkemaan huutavien huulia.

Kaikkein kummallisinta on se, että moni kokee tulleensa kuulluksi. Jumala on vastannut. Se on kummallista, sillä moni meistä ei koe tulleensa kuulluksi edes silloin, kun on yrittänyt saattaa itseään kuulluksi lähietäisyydellä olevalle kanssaihmiselle.

Kuinka näkymättömistä näkymättömin, äärettömyyksien äärettömyys, Kaikkivaltias Jumala voisi olla kiinnostunut minun hädästäni, minun ilostani, minun elämästäni, jos edes lähi-ihminen ei sitä jaksa olla? Siinäpä kysymys!

Ne, jotka jaksavat väheksyä rukoukseen ja sen merkitykseen uskovia ihmisiä, eivät ehkä tule ajatelleeksi, että he väheksyvät ihmisen yhtä perustavinta olemusta. Uskova ja rukoileva ihminen tunnustaa ääneen ja äärimmäisin sanoin sen, minkä jokainen kokee elämässään: minä en halua elää elämääni yksin, en jaksa olla vain sattuman kauppa ja muiden pelinappula.

Kristillisen uskon yksi perushuutoja on ristillä kuolemaa tekevän Jeesuksen huuto: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Ihmiset olivat jo hylänneet, ja nyt näytti Jumalakin sen tehneen.

On kummallista, että tällainen yksinäisyyttä ilmaiseva huuto on yksi miljoonia ja taas miljoonia puhutelleen liikkeen peruskokemuksia.

Lukemamme evankeliumi on kuvaus syvästä riippuvuudesta. Häpeän ja torjutuksi tulemisen uhalla leivän puutteessa oleva koputtelee ja herättelee nukkuvia. Niin elämässä on. Vanha virsi sanoo saman näin: Mä minne raukka menisin, kerjuuta jos häpeisin.

Kerjääminen on häpeä. Sitä ei saa olla Suomen kaltaisessa hallitussa yhteiskunnassa. Ihannekansalainen on tietysti hän, joka pärjää itsenäisesti kovassa markkinoiden puristuksessa. Kerjäläiset eivät kuulu meille, sillä meillä on niin hyvin, ettei tarvitse kerjätä.

On merkillistä, että Jeesus nostaa kerjäläisen evankeliumin opettajaksi. Kerjäläisellä on ilosanoma, hänellä on toivon viesti. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin.

On luonnollista ja oikein, että yhteiskunnassa pyritään korjaamaan epäkohtia, jotka synnyttävät huono-osaisuuden ilmiöitä. On oikein, että pyrimme luomaan maailman, jossa kerjääminen ei ole tarpeen.

Mutta jonkun on saatava huutaa tai näyttää meille, että hylätyksi tuleminen, syrjäytyminen, osattomuus on alituinen uhka ja monen kanssaihmisen osa. Hyvinvointi ei ole vielä kaikkia koskeva.

Se, joka häpeää ja kerjää apua, on Jumalan ja ihmisen asialla. Hän kutsuu vuorovaikutukseen rakkauteen.

Hyvinvointi on sekä uhka, että mahdollisuus. Mahdollisuus se on siksi, että hyvinvoinnista osallista suojaavat monet turvaverkot: työ, koti, sosiaalitoimisto, harrastukset. Uhka se on siksi, että ihmisen rukous lakkaa: suljen suuni, sydämeni ja korvani rukouksilta, muutun linnassa asuvaksi sattuman kaupaksi. Kadotan yhteyden, siis vuorovaikutteisen rakkauden. Ihminen minussa nukahtaa linnaansa, kuin prinsessa.

Jonkun on kiivettävä antamaan suudelma, jotta heräisin ja alkaisin taas elää rukousmaailmassa.

Vain siellä, missä rukoillaan, ollaan yhtä. Vain siellä, missä rukoillaan, jaetaan maan lahjat ja iloitaan taivaan juhlasta. Vain ne, jotka näkevät ja tuntevat osattomuutensa, muistuttavat, että elämä on vuoropuhelua äärettömän Jumalan ja lähimmän ihmisen kanssa.

Jeesus, Jumalan hylkäämä, sanoo meille: Tulkaa minun tyköni, te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon. Niin on rukouksen maailmassa; uskon, toivon ja rakkauden todellisuudessa.

On se niin kummallista, ja samalla ihanaa ja ihmeellistä.

HannuT

Joomla templates by a4joomla